Mättäsin juuri suuhuni kuolemaa

... nimittäin juustosnackseja. Olin jo kaupassa ostaessani tietoinen, että pussi sisältää maissitärkkelystä, millä on aika hurja maine. Ja tätä tekstiä kirjoittaessa mätän edelleen sitä sontaa suuhuni.

Maissitärkkelyksen maine on hurja. Kuulostaa ehkä viattomalta, mutta sen synnystä on erilaisia lähteitä. Vaikea toki sanoa mikä nenäni edessä olevan pussin sisällön tarina on, mutta tässä on yksi tarina maissitärkkelyksen synnystä:

Olipa kerran maissi, joka päätettiin uhrata ihmisen ravinnoksi. Varsin monivaiheisessa prosessissa maissilta päätettiin vetää taju huolellisesti kankaalle. Oikean koostumuksen saamiseksi maissiin päätettiin sekoittaa maakaasusta, kloorista ja lipeästä tai suolahaposta valmistettua öljytuotetta, nimeltään propyleenioksidia. Kyseinen litku oli niin ärhäkkää, että sitä on käsiteltävä hyvin varoen - onhan sitä käytetty jopa rikkaruohomyrkkynä. Kyseinen myrkky reagoi voimakkaasti veden kanssa, muodostaen suolahappoa ja fosforin oksideja. Myrkky mätti maissia niin kovin turpaan, että maissin tärkkelysmolekyylit muuttui ja kloorautui. Saattoi jopa olla tarpeen valkaista maissiparka, etenkin jos sitä käytettiin elintarvikkeiden lisäaineena. Mikäs siihen parempi, kuin esimerkiksi rikkihappo.
Turpaan mätön jälkeen tuloksena on nestemäinen aine, josta tuli vielä poistaa valmistuksen jäämät. Aine suihkutettiin tankkeihin ja kuivattiin jauheeksi. Tämän jälkeen maissi oli kuollut ja inkarnoitunut uudelleen maissitärkkelyksenä. Tökötti oli valmiina kohti maailmaa.

Noh, vaikea tietysti sanoa mikä on minun naksujeni syntytarina. Eipä sillä tiedolla valmistaja juuri retostele. Jillian Michaels on joskus sanonut kutakuinkin näin "ihmisen tulisi syödä vain sellaista ruokaa mikä on kasvanut maasta tai sillä on äiti". Lienee selvää, ettei juustosnackseilla ole kumpaakaan ominaisuutta. Ei, vaikka siellä kuinka olisi maissia, perunaa ja rypsiöljyä. Kaiken kemikaalisirkuksen jälkeen jäljelle tuskin jää mitään alkuperäistä.

Taidan jättää nämä herkut ensi kerralla kaupan hyllylle.

Heijastus

Ihmisillä on erikoinen tapa syyttää omista murheistaan ja epäreilusta ympäristöstään muita. Omaa huonoa käytöstä selitetään toisten huonolla käytöksellä ja ympäristön epäreiluudella. Jos ympäristö tulee päälle, koetaan oikeudeksi hyökätä samalla voimalla. Huvittavin selitys on: "kyllä minä muuttuisin, jos sinä muutut ensin". Ikään kuin toisen kasvu ja muutos olisi oman kasvun edellytys. Mielestäni täyttä huuhaata. Jokainen on vastuussa omasta itsestään, omista energioistaan ja siitä miten niitä toteuttaa. Oma käytöksemme heijastuu ympäristöömme. "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan", kuuluu vanha viisaus. Minulle tämä kaikki edustaa heijastusta.

Käsitän heijastuksen lain yhdeksi universuminen laiksi. Ympärillä oleva maailma näyttää sen, mitä itse on ja miksi voi tulla. En mitenkään voi uskoa, että toistuvasti kiivastuva, aggressivinen tai muulla tavalla alistava tai hyökkäävä persoona voi olla henkisesti saavuttanut rauhan. Uskon, että energiat ilmentävät itseään hienommasta karkeampaan - tarkoittaen, että ulkoinen maailmamme on henkisen elämme heijastuma. Jos elämämme on täyttä kaaosta, jatkuvaa eripuraa ja kiivastumista, on turha syyttää peiliä. Tulisi katsoa omaa itseämme.

Varmasti jokainen on joskus tavannut henkilön, jonka seurassa on rauhallista ja hyvä olla. Tuo ihminen tekemättä mitään tuo meille olotilan, jossa haluaisimme pysyä ikuisesti. Jos ihminen saa ympäristöönsä niin hyvän olon, niin miltä mahtaakaan hänestä itsestään tuntua? Täysin samalta, mikäli heijastukseen on uskominen.

Jos omat energiamme ovat epätasapainossa, emme ole saavuttaneet kiitollisuutta ja koemme kaiken epätyydyttäväksi, näemme myös ympärillä olevan elämän sen kaltaisena. Erilaiset energiamme kulkevat  aurassamme. Auramme ja solar plexus -chakramme ottavat vastaan energiaa ympäristöstämme ja samalla välittävät omaa energiaamme ulospäin. Mikäli itsestämme ympäristöön suuntautuva energia on negatiivista, kriittistä, helposti "kiehahtavaa" ja aggressiivista, niin mitä voimme odottaa ympäristöltämme? Tuolloin oma energiamme hamuaa vastaavaa energiaa ympäristöönsä ja kiinnittää huomiota samankaltaisuuteen. Toisen henkilön negatiivisista energioista otetaan "lisäpotkua", kenties provosoidutaan yhdessä ja lopputuloksena on pahoinvointia lisäävä käytös. Lienee selvää, että tuollaisessa elämässä taivaltaminen on raskasta. Se on raskasta meille itsellemme ja kanssa kulkijoille.

Kun ihminen saavuttaa oman henkisen tiensä aikana rauhallisuuden, kiitollisuuden ja rakkauden tunteen, havannoi hän samoja asioita omasta ympäristöstään. Nämä energiat hakeutuvat toisten kaltaistensa lähelle. Arkisessa elämässä eteen tulevien ristiriitaisten tilanteiden edessä asioihin osaa suhtautua lempeämmin, ilman kiivastumista. Näin negatiivisten energioiden kierto katkeaa. Lienee selvää, että tuolloin on parempi olla.

Sen sijaan, että ihmiset ymmärtäisivät olevansa itse vastuussa oman elämänsä onnellisuudesta, he syyttävät yhteiskuntaa ja muita ihmisiä. Mielestäni onnellisuus on asenne. Toki hetkittäin vaikeasti tavoitettava. Ihmiset ovat jatkuvasti oman elämänsä risteyskohdassa, milloin on vapaus tehdä erilaisia valintoja. Kun työpaikalla tai muussa arkisessa tilanteessa tulee konflikti, jokainen meistä omaa valinnan vapauden kuinka tilanteeseen voi suhtautua. Itse uskon, ettei hankalat asiat ja tilanteet poistu elämästämme, kunnes opimme suhtautumaan niihin rakkaudella. Tulee ikään kuin kasvaa niiden yläpuolelle. Voimme jokaisessa tilanteessa valita kahden polun väliltä. Vaikeuksien, kieltämisen ja torjunnan polku on raskas tie. Antautuminen, rakkaus ja anteeksianto vaatii paljon tasapainoa ja ymmärrystä, mutta se on parhaaksi. Asiat eivät tee elämästämme vaikeita, vaan se, kuinka suhtaudumme niihin.

Tähän joku voisi todeta: "on vaikea olla onnellinen kun työnantaja on niin paska". Tai "on vaikea nauttia elämästä kun terveydenhuolto on perseestä". Ei ole olemassa maailmaa, missä kaikki asiat toimisivat jokaista ihmistä miellyttävällä tavalla. Kaikki me koemme jossain vaiheessa epämiellyttäviä yhteiskunnallisia tai sosiaalisia tilanteita, terveydestä puhumattakaan. Sen sijaan, että keskittymme tuijottamaan asioita jotka meiltä puuttuu tai ovat puuttellisia, meidän tulisi keskittyä siihen mitä meillä on. Suomalaisessa yhteiskunnassa ihmiset omaavat aika paljon. Pidämme arkisia asioita niin itsestäänselvyytenä, ettemme osaa tuntea kiitollisuutta. Lisäksi oma henkinen tilamme on sellainen, että tuijotamme vain puutteita. Meistä on tullut alati valittava ja epätyytyväinen kansa. Heijastamme ympärillemme tyytymättömyyttä, anteeksiantamattomuutta, kateutta ja aggressiivisuutta.

Heijastuksen laki on elementtinä todella viisas. Katsomalla omaa elämäämme voimme oppia paljon itsestämme. Meidän elämämme on sellaista kuin me itse olemme. Olemme vastuussa vain ja ainoastaan omasta itsestämme. Saavuttamalla henkisen tasapainon, rauhan ja rakkauden, heijastamme samoja elementtejä myös ympäristöömme. Parhaiten autamme omaa perhettämme, läheisiämme ja muita kanssaeläjiä kasvamalla oikeaan suuntaan. Jos vastaamme vihaan vihalla ja raivoon raivolla, ei henkistä kehitystä tapahdu. Yhteen törmäävät negatiiviset energiat vain kasvavat entisestään ja tahraavat omaa henkistä kehoamme. Tuosta jatkumosta on raskasta lähteä pois.

Olen itse pohdiskellut näinkin yksinkertaista asiaa monia vuosia. Asian ymmärtäminen ja tajuaminen ei liene vaikeaa, mikäli sen omakseen kokee. Sen sijaan omista negatiivisista piirteistä on haastavaa kasvaa ulos. Tiukan tilanteen tullessa saatamme sisällämme kiehahtaa, mutta emme näytä sitä ulospäin. Askel se on sekin, mutta ei parhain lopputulos. Sen sijaan sisäisestä kiehahtamisesta pois kasvaminen on haastavaa. Itse alan hiljalleen tavoittaa tätä olotilaa. Tie on ollut haastava, sillä olen joitakin vuosia sitten kiihtynyt nollasta sataan nanosekunnissa. Olen ollut todella impulsiivinen. En voi väittää, etteikö negatiiviset energiat herättäisi minussa edelleen tuntemuksia. Rekisteröin ne kyllä, mutta pyrin sisäisesti reagoimaan niihin lempeydellä ja anteeksiannolla. Loppupelissä kyse on vain uudelleen opeteltavista käyttäytymismalleista. Antautuminen, rakkaus ja anteeksianto.

Läsnä tässä hetkessä

Olen päättänyt kaiken taivaallisen hörhellyksen sijasta - tai voi sanoa myös että sen lisäksi, kehittyä  olemaan läsnä tässä hetkessä. Uskon, että siitä henkisyydessä on itse asiassa lopulta kyse. Läsnä oleminen on yllättävän haastavaa. Mielessä pyörii ja kiertää ajatuksia, mitkä liittyvät menneeseen, tähän ja tulevaan. Sen sijaan, että ajatuksissani harhailen ympäriinsä, niin että koko läsnäolo tuntuu enemmän tai vähemmän sumentuneelta, on hyvä työskennellä oikean keskittymisen eteen.

Voidakseni olla aidosti läsnä tähän hetkeen, keksittyneenä olemassa olooni, olla tilassa "minä olen", olen aloittanut fyysisen harjoittelun. Ihan perinteistä sykettä nostattavaa liikuntaa. Samalla kun elimistö saa paljon tarvitsemaansa liikuntaa, keho puhdistuu ja virkistyy, oma yhteys kroppaan vahvistuu. On hyvä tulla tietoiseksi oman elimistönsä lihaksista ja nivelistä. Fyysisen liikunnan lisäksi olen monipuolistanut meditaatioharjoituksiani. Ennen harjoitin mm. Reikin kautta tulleita meditaatioharjoituksia. Nyt olen löytänyt itselleni zen-buddhalaisia harjoituskeinoja. Monella on käsitys, että zeniä, tarkemmin zazenia harjoitellessa tulee tyhjentää mieli ajatuksista. Se on harhaanjohtajaa, sillä ainoastaan tajuton ihminen voi olla ajattelematta ja aistimatta yhtikäs mitään. Sen sijaan tarkoituksena on keskittyä harjoitukseen. Tyhjäpäisen istumisen sijaan keskitytään luonnollisen hengityksen laskemiseen, pitäen sekä mieli että kroppa keskittyneenä. Yllättävän haastavaa! Netistä löytyi loistava opas, millä pääsee harjoittelun alkuun.
Itse huomaan nopeasti ryhdiltäni "lysähtäväni". Elimistö ei pysy hereillä, jonka jälkeen nopeasti huomaa pääkopaltansakin haaveilevansa. Olen tämän harjoitteluni kanssa vasta lähtökuopissa, mutta en lainkaan ihmettele miksi ihmisillä menee tämän tyyppisten meditaatioiden harjoittamiseen ja oppimiseen koko elämä. Olen monet kerrat onnistunut harjoituksessa pitkän aikaa, kunnes huomaan ajattelevani "tämähän on mennyt pitkän aikaa mukavasti".  Jos en aiemmin, niin viimeistään siinä kohtaa huomaan epäonnistuvani ja joudun aloittamaan alusta.

Elän itseni kanssa siinä luulossa, että länsimainen hoito- ja lääketiede keskittyy liiaksi ilmenevien oireiden ja sairauksien hoitoon. Toki työtä tehdään myös ennaltaehkäisevästi, mutta harva nyky-yhteiskunnan oravanpyörässä ehtii keskittymään itseensä ja siihen mitä oma mieli ja keho sanoo. Kun mietin oman elämäni nukkumisvaikeuksia ja uupumusta, mitkä oireilivat myös voimakkaasti fyysisesti, oli itseni siihen pisteeseen ajaminen täysin läsnäolon puutetta. Elimistö ja mieli kyllä yritti kertoa mikä on hyväksi, mutta arkinen rytmi ja oman mielen keskittyminen ei sallinut kuulla sitä. Uskon, että monissa muissakin sairauksissa ja oireissa elimistö yrittää kertoa meille mikä on hyväksi, mutta joko emme välitä tai emme kuuntele. Harva huonoilla elintavoilla oleva ihminen voi aidosti sanoa, etteikö hän olisi huomannut tai tiennyt elintapojen olleen haitaksi. Itsensä kuuleminen unohtuu, epäterveelliset elintavat tuottavat nautintoa (egolle) ja (ego) sallii itselleen aina vaan hetken laiskotella. Fyysinen ja henkinen yhteys siten katoaa ja ollaan tuuliajolla.
En kuitenkaan kuvittele, että fyysisillä ja meditatiivisilla harjoituksilla olisi kaikki sairaudet poistettavissa. Elimistöissämme on "valuvirheitä", solut ikääntyvät ja uudelleen rakentuessaan muuttuu, jolloin vuosien kuluessa ei voi kolotuksilta ja sairauksilta välttyä, poikkeuksiakin toki on. Annetaan anteeksi tälle luonnolliselle ikääntymisen prosessille - eihän mikään tässä maailmassa ole ikuista ja muuttumatonta. Voimme kuitenkin olla turhaan provosoimatta tätä prosessia, kuunnella niitä elimistön ja itsemme antamia viestejä ja joko lisätä tai poistaa elämästämme toivottuja asioita. Uskon, että silloin on kyse läsnäolosta juuri sillä hetkellä. Ja onhan tällä toki paljon merkitystä sosiaaliseen kanssa käymiseen ja lähellämme eläviin ihmisiin.

Tästä aiheesta voisi varmasti jatkaa ikuisuuteen - jatketaan harjoituksia.

Irti egoismista

Jokainen varmasti jollain tasolla tietää mitä ego tai egoistinen tarkoittaa. Mutta harva ihminen pysähtyy ja jää miettimään millainen oma ego on ja miten se ilmenee. Syytä olisi. Ihmiset ovat valtavan egoistisia. Oma henkinen polkuni on tuonut suurimmat haasteet juuri egon kanssa taisteluun. Kuten olen aiemmin kertonut, niin olen aikoinaan ollut todella egoistinen. Ego huusi mantraansa "lisää, lisää", eikä mikään riittänyt. Oli hankittava materiaa, saavutuksia, kilpailtava muiden kanssa ja yrittää olla oikeassa. Olen pari vuotta työstänyt egoani, välillä siinä onnistuen ja hetkittäin taas yllättyen. Varsin haastavaa hommaa! Väittäisin tätä ikuisuusprojektiksi.

Olen miettinyt tulisiko egosta hankkiutua eroon vai oppia elämään sen kanssa. Luulen, että egosta on mahdotonta päästä eroon - ja tuskin niin on tarkoituskaan, sen sijaan sitä on koulutettava ja opetettava olemaan. Ilman egoa emme olisi ihmisiä. Luulen, että ego liittyy meidän fyysiseen kehoomme. Se pitää meidät hengissä; pakottaa syömään, pakenemaan vihollisia ja uhkaavassa tilassa puolustautumaan. Uskon, ettei ego ja sielu koe yhteyttä. Sielu tulee alkulähteestä, on valon täyttämää. Ego taas on kiinni fyysisessä ruumiissamme eikä siten koe elämälle jatkuvuutta. Se pelkää kuolemaa. Voisiko kenties väittää, että ego elää pelossa? Ego kokee mielihyvää ja vahvistumista saadessaan komean ulkokuoren, lisää maallista omaisuutta ja meriittejä. Se kokee kateellisuutta ja katkeruutta, halua kilpailla. Se myös haluaa nähdä muiden tekemiset kilpailuna ja kokee suurta tarvetta vastata.

Jos ajattelemme, että ego elää pelossa; oman kuolemansa pelossa fyysisen elämän loputtua ja heikkenemisensä mikäli ei pidä ihmistä vallassaan, niin mitä se voi tarkoittaa ajatusmaailmamme suhteen? Jos ihmisen ajatusmaailman hallitsee ego, niin eikö se ole aika negatiivinen? Olen kokenut oman egoni pieneksi räyhänhengeksi. Se on kuin pieni otus, joka suureen ääneen haluaa ja vaatii lisää, aggressiivisesti kirkuen ja karjuen. Saavuttaessaan päämääränsä sen koko ei kasva, mutta se saa ympärilleen luotua taianomaisen tunteen - kuin huumeen, mikä saa ihmisen vakuuttuneeksi, että tätä on saatava lisää. Aina kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka eivätkään nosta minun ja egoni saavutuksia jalustalle. Herää tunne: "mikä tässä on vialla?". Eihän se käy järkeen. Niitäkin ihmisiä on, jotka katsovat ihmisen pohjimmaista itseään eikä egoa ja sen saavutuksia.
Tai sitten voi käydä niin kuin minulle. Kohosin saavutuksieni kanssa yhä korkeammalle. Egoni ja muut ihmiset kannattelivat minua niin korkealla, ettei näkynyt muuta kuin jalkapohjat. Pää pilvissä heräsin omaan olotilaani, huomasin eläväni itselleni valheellisesti. Koin olevani ihmisenä täysin paska, korkealla jalustallani. Pieni tarmoa puhiseva ego menetti maan jalkojensa alla ja rysähti alas. Minä siinä mukana. Kaaduin suoraan kasvoilleni, vedin omaa egoa ja myös itsekunnioitustani turpaan ja totesin olevani arvottomampi kuin moni muu ympärilläni. Egohan tästä suuttui. Kaikki vaivalla hankittu oli heitetty omatahtoisesti roskakoriin. Kuin rajuina vieroitusoireina egoni raivosi "nyt sinulla ei ole mitään, sinä et ole enää mitään!". Se oli ihan totta, minä olin VAIN minä. Suuri elämänmuutos, missä vaihtui työpiirit, ammatillinen minä sekä moni vapaa-ajan tuttavuuksista, teki olotilasta hyvin alastoman ja voimattoman.

Vaikka olen mättänyt omaa egoani turpaan, se ei minusta tee pyhimystä. Se on minun yksi voimakkaammista kipupisteistäni. Koen egoistisesta elämänvaiheestani suurta häpeää. Asiat mitkä eivät muille välttämättä merkitse mitään - tuskin edes muistavat niitä, aiheuttavat hetkittäin sisälläni suuria kiputiloja. "Se olin minä", "toimin tosiaan niin silloin". Omia tekemisiään on vaikea hyväksyä, antaa itselleen anteeksi ja päästää irti negatiivisesta tunnetilasta. On vaikea katsoa eteenpäin, kun omasta menneisyydestä tulee itselleen mörkö. Joku viisas filosofi on joskus sanonut kutakuinkin niin, ettei asiat tee elämästämme vaikeita vaan se miten suhteudumme niihin.

Kuitenkin, uskon ettei egosta pidä eikä voi päästä täysin eroon. Minä yritän kouluttaa itseäni ja egoani. Pyrin pääsemään irti tarpeesta voittaa, olla aina oikeassa, olla parempi kuin muut, saada lisää, määritellä itseäni saavutuksieni kautta. Siinä riittää puuhaa. Myös omasta maineesta irti päästäminen on oleellista. Jokainen ihminen muodostaa oman käsityksensä ja ajatusmaailmansa kautta mielipiteensä ihmisistä. Toki niihin voi omalla käytöksellään vaikuttaa, mutta jos ihmisen tapa ajatella on negatiivinen niin hän kyllä näkemyksensä muokkaa tapaisekseen. Minusta oleva maine en ole minä itse.
Lisäksi pyrin olemaan pahoittamatta mieltäni. Mielenpahoittaminen johtaa usein tarpeettomaan kierteeseen: vastaväittelyyn, riitelyyn ja jopa hyökkäykseen. Toki on tilanteita jolloin tunnetila on hyvä itselleen tunnustaa, esimerkiksi kohdatessaan epäoikeutettua käytöstä. Tuolloin lienee oleellista, miten tunnetilaansa käsittelee. Kostokierteeseen lähteminen on egon taistelua, kuten myös toisen mielen tietoisesti turhaan pahoittaminen. Tuolloin loppupelissä vain loukkaa itseään.

Egon suuntaan kallellaan olon sijasta olisi parempi nojailla sieluunsa päin. Sieluun nojaillessa tarve kilpailla poistuu, koska sielu tietää olevansa yhtä ja samaa energiaa kaiken kanssa. Se huokuu levollisuutta, puhtautta ja rakkautta. Tulemme kiitolliseksi siitä mitä meillä on, sen sijaan että harmittelisimme mitä meillä ei ole. Oravanpyörässä oleminen, jatkuva kilpajuoksu elämää vastaan loppuu tai ainakin lievenee. Uskallan myös väittää, että maailma hidastuu, koska enää ei ole kiire mihinkään. Meidän ei tarvitse todistaa muille - ei edes itselle, keitä me olemme vaan voimme keskittyä aitoon olemiseen, se riittää.

Ihana appelsiini kehon ja sakraalichakran hoidossa

Olen koko ikäni ollut hulluna appelsiinimehuun. En niinkään appelsiiniin, en jaksa niiden työlästä kuorimista. Mutta se ei käyttöä hidasta - joka viikko kannan kaupasta ison pussillisen appelsiineja kotiin. Perheemme tavaksi on tullut nautiskella viikonloppuna aamupalan yhteydessä tuorepuristettua appelsiinimehua. Puristelen sitä kyllä arkisinkin. Toisinaan mehua maustetaan muilla sitrushedelmillä.

Sen jälkeen kun lisäsin tuorepuristetun appelsiinimehun viikottaiseen elämääni olen huomannut, että ihoni ja myös vatsa toimii paremmin. Vatsan toiminta ei yllättänyt, onhan appelsiinilla lievästi laksatiivinen vaikutus. Olen aiemminkin juonut kaupan appelsiinimehuja, mutta vasta nyt tuoreiden hedelmien tullessa käyttöön olen huomannut näitä positiivisia vaikutuksia. Ja toisaalta en ihmettele, ei kai niissä kaupan mehuissa lukisi "lisätty c-vitamiinia" jos niissä kaikki ravintoaineet säilyisi... Myös kynteni voivat paremmin. Ennen kynteni olivat todella pehmeät ja ne lohkeili helposti. Kun aloitin appelsiinin käytön kynsistäni tuli vahvemmat. En ole tarkemmin selvittänyt mistä tuo johtuu, mutta näin on selvästi tapahtunut. C-vitamiinin lisäksi on muistettava, että appelsiinissa on paljon A-vitamiinin esiastetta beetakaroteenia. Näitä ja monia muita hyödyllisiä aineita on paljon enemmän itse puristetussa appelsiinimehussa kuin kaupan tarjoamissa mehuissa, kuten selvää tietysti on.

Itselläni on mehulinko, mutta olen todennut ettei appelsiini sovi sillä lingottavaksi. Mehusta tulee kitkerää, johtunee mehulingon  käyttäessä myös appelsiinin lohkojen välissä olevaa valkeaa osaa. Tästä syystä käytän aina puristinta mehulingon sijaan.

Koen oranssin värin itselleni voimaannuttavana ja puhdistavana. Hetkittäin mehua menee joka päivä, joskus pidän parin viikon taukoja. Tässäkin asiassa kuuntelen itseäni, milloin sen tekee appelsiinia mieli. Oranssi väri on myös 2. chakran eli sakraalichakran väri, mikä sijaitsee kämmenen verran navan alapuolella. Sakraalichakrassa sijaitsee tunteellisen hedelmällisyyden, seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden keskus. Oranssi väri - myös appelsiinimehun kautta juotuna, elvyttää hyvin tätä chakraa ja vahvistaa sitä.

Kun chakra toimii harmonisesti, ihmisen toiminta on inspiroivaa, luovaa, hedelmällistä ja tuottavaa. Toimintamme ja olemuksemme on avointa vastakkaista sukupuolta kohtaan ja koemme itsemme yksilölliseksi, aistikkaiksi ja elollisiksi.

Chakran epäharmoninen toiminta aiheuttaa elinvoiman ja keskittymiskyvyn puutetta. Emme hyväksy kehoamme ja saatamme aliarvioida itseämme. Voimme tuntea epäsosiaalisuutta ja olla epävarmoja vastakkaista sukupuolta kohtaan, seksuaalista kylmyyttä tai kyvyttömyyttä, tai seksuaalisuus voi näyttäytyä meille kuin huumein tavoin. Elimistössä epätasapaino voi aiheuttaa virtsarakon ja munuaisten sairauksia, verenkierto-ongelmia, mielialan muutoksia tai vaativaa käyttäytymistä.

Tukahdutetut ja käsittelemättömät tunteet jumittuvat sakraaliin. Näin siis mm. masennuksella voi olla paljon tekemistä tämän chakran kanssa. Erilaiset tunnemöykyt tukkivat elämäniloa ja omanarvontuntoa.

Sakraalichakran elementti on vesi. Veden äärellä oleilu, uiminen, solinan kuunteleminen jne. vahvistavat ja elvyttävät tätä chakraa. Kuten aiemmin jo mainitsin, niin väri on oranssi. Siten oranssi väri eri muodoissa tekee myös hyvää. Myös luova tekeminen ja itsensä hoivaaminen on sakraalichakralle hyvin elvyttävää.

Itse olen kuitenkin huomannut, ettei "poppakonstit" aina riitä, vaikka kuinka olisi järven äärellä ja kylpisi oranssissa värissä sisäisesti ja ulkoisesti. Sakraalichakraan jumiutuneita käsittelemättömiä tunnetiloja pitää myös purkaa. Ottaa "härkää sarvista" ja käsitellä ne pois. Näitä voi olla erilaiset traumat, ahdistus, sosiaalisten suhteiden ongelmat ja muut "maton alle" sijoitetut tunteet. Siinähän sitä hommaa onkin, purkaa vanhat ja yrittää torjua uudet patoutumat!

Energiat luonnosta

Kävin nauttimassa juuri neljä päivää luonnon läsnäolosta. Ehdoton huipennus oli neljän tunnin mustikkareissu, saaliina noin 17 litraa mustikoita. Metsässä ollessani jälleen muistin, kuinka hienot energiat luonnossa on. Olen lapsuuteni viettänyt maalla. Nykyisin asun kaupungissa. Vaikka kaupungissa on pyritty puistoilla ja kaupungin sivuilla olevilla ulkoilumahdollisuuksilla säilyttämään luonto ihmiselle, niin se ei vastaa koskematonta ja villinä kasvavaa luontoa.

Aina ei tule ajatelleeksi, että kaikella on energiansa. Kaupungillakin omansa. Monesti kuulee sanottavan, että luonto rentouttaa. Me kaupunkilaiset vietämme nykyään liian vähän aikaa luonnossa. Luulen, että valtaosa ihmisistä on jopa kadottanut suhteensa luontoon. Myös minä, sillä liikun puhtaassa luonnossa nykyisin aivan liian vähän.

Nykyään ihmisillä arki on mennyt siihen, että ollaan joko sisällä tai ulkona. Ulkona oleminenkin on kaukana luonnossa olemisesta. Sisätiloista puhumattakaan. Vanhat kansat vettä halutessaan kääntyivät joen tai järven puoleen. Me käymme vesihanalle. Kun haluamme lihaa, menemme kauppaan metsästysmaiden sijaan. Nykyisin ei ymmärretä miten koivunlehtiä voi hyödyntää ravitsemuksessa. Ostamme viherjauheet kaupasta valmiiksi pakattuina. On jopa uutisoitu ettei kaupunkilaiset lapset tiedä mistä peruna tai maito tulee. Luontoa pelätään, sinne eksymistä tai suurpetoja. Ihminen kenties selviytyy vain kaupungissa.

Olen lapsesta asti ajatellut, että luonnossa on aistittavissa Äiti Maa - Isä Taivas yhteys. Äiti Maa, eli tämä kaikki missä me eletään, on elävä kokonaisuus itsekin. Luonnosta saa paljon irti vain katselemalla ja kuuntelemalla. Kannattaa joskus kokeilla! Se elvyttää ja voimistaa. Silmiemme ulottuvilla maan pinnalla on valtavasti kasvavaa, elävää ja uudistuvaa. Jalkojemme alla toinen merkillinen maailma kuumine ytimineen. Puhumattakaan sitten taivaasta, missä on koko universumi. Kyllä siinä riittää ihmeteltävää ja fiilisteltävää yhdelle ihmiselämälle!

Musiikin suuri menetys

Huomaan olleeni viime aikoina alavireinen, Glee -sarjassa näytelleen Cory Monteithin menetyksen johdosta. En seurannut niinkään kyseistä tv-sarjaa, mutta kuuntelin aktiivisesti vuodesta 2010 lähtien Gleen musiikkia. Coryn kuolema on siten koskettanut merkittävästi.

Mielestäni on erikoista miten moni musiikki kokee suuren ja erilaisen energisen latauksen esittäjänsä siirryttyä henkimaailmaan. En tarkoita tällä fanien käyttäytymistä ja levyjen suurta myyntipiikkiä. Mielestäni musiikin ympärille vain muodostuu eräänlainen harmonia.

Joka tapauksessa, on pakko linkittää tähän kyseisen tuotannon yksi suosituimmista teoksista. Kuten huomaa, Cory eli musiikista, se kulkee hänen lävitseen. Ikävää ettei se hänelle riittänyt ja poismeno koitui aivan liian aikaisin. Ystävälleni viikon alkupuolella tuumasin, että minä haluan taivaaseen, jos Cory Monteith laulaa siellä :D Noh, erikoinen on se joka ei halua, sen verran aidosti ja vilpittömästi hän iloitsee välittämästään musiikista. Jokainen tavallaan :)

Vihreää pirtelöä koneeseen!

Olen etsiskellyt pidemmän aikaa elimistölleni tasapainoa. Vaikeinta on ollut löytää lihan ja hiilihydraattien tasapaino – ja niiden puuttumisesta aiheutuva himo. Kaikkeen toki tottuu, olen joitakin vuosia sitten ennen kuin karppauksesta tiedettiinkään, ollut tietämättäni ketokarppi ja kasvissyöjä. Se tuntui sillä hetkellä hyvältä, jollei alun rasvojen kanssa ryssimistä lasketa. Eli aluksi olin liian niukalla rasvalla, mistä johtuen ihoni oli kuiva, kutiseva ja hilseilevä. Kun korjasin rasvojen tilanteen olotila oli mitä mainioin. En nyt haluaisi kuitenkaan lähteä niin tiukalle ruokavaliolle, sillä se on lapsiperheessä haastavaa. Enkä koe sille muutoinkaan tarvetta.

Mielestäni fyysisellä hyvinvoinnilla ja tasapainolla on merkitystä myös ihmisen henkiseen hyvinvointiin ja kasvuun. Epätasapainossa toimiva elimistö tukkii myös energiakeskuksia. Ja sama tietysti toisinpäin.  Oma henkinen ja fyysinen yhteyteni on aika herkkä. Tästä syystä yhdistän nämä kaksi tekijää itseni kohdalla voimakkaasti toisiinsa. Tällä hetkellä mieleni tekee lapata vihreää, sitä tuntemusta on uskottava.

Moni kokee vihreän syömisen rasitteena. Peruslähtökohta tuntuu olevan, että vihreän pirtelön on pakko olla pahaa, onhan se jo niin terveellistä! Ei se ole pahaa. Toki jos ei ole koskaan syönyt, vaatii se hieman totuttelua. Sellerinkin makuun tottuu ja sitä pystyy helposti pehmentämään esimerkiksi ananaksella. Tässä yksi raikas vaihtoehto:

Vihreä pinaatti-selleri-ananas-smoothie
paketillinen tuoretta pinaattia
puolikas ananas
muutama sellerin varsi

- ja ei muuta kuin tehosekoittimeen ja ääntä kohti! Halutessa pirtelöä voi maustaa yrteillä, esim persiljalla. On myös mainittava, että päärynä sopii hyvin tässä yhdistelmässä, joko ananaksen kanssa tai sen tilalla!

Lehtivihreä. Siinä on se tämän hetkinen suuri ahaa-elämys. Ja se, mikä on puuttunut. Miksi se sitten on niin tärkeä? Luulen sen johtuvat samanlaisesta rakenteesta kuin hemoglobiinilla. Veri ja lehtivihreä (klorofylli) poikkavat toisistaan keskusatomiltaan. Veren keskusatomi on rauta, lehtivihreällä se on magnesium. Lehtivihreää kutsutaankin usein kasvien vereksi. Lehtivihreän terveysvaikutuksista on paljon netissä, löytää siis googlaamalla. En lähde niitä tässä erittelemään. Elimistön totuttua runsaaseenkin lehtivihreän määrään on huomattava, ettei sillä ole yhtään haittavaikutusta elimistöön. Sen sijaan positiivisia vaikutuksia on runsaasti.

Olen tehnyt itselleni tavoitetilan syödä viittä eri väriä päivittäin:

1. vihreä: esim. kiivi, parsa, vihreä paprika, parsakaali, herneet, nokkonen, pinaatti, selleri, salaatit
2. sininen/purppura: esim. mustikka, mustaherukka, marja-aronia
3. oranssi/keltainen: esim. aprikoosi, appelsiini, mango, papaija, porkkana, keltainen paprika, sitruuna
4. punainen: esim. mansikka, vadelma, tomaatti, kirsikka, punainen paprika, retiisi
5. valkoinen/ruskea: esim. banaani, kukkakaali, sipulit, sienet

Näiden lisäksi voidaan myös laittaa 6. itävät ja 7. liha/kala.
Täytyy kuitenkin sanoa, etten ole pyhimys ruokavalioni suhteen. Aina tämä suunnitelmani ei toteudu. Lisäksi silloin tällöin herkuttelen. Liian tiukan nipottamisen sijaan tavoitteena onkin ohjata ruokavaliota tätä kohti entistä enemmän sekä huonojen hiilihydraattien ja liiallisen lihan syömisen välttäminen. Luotan siihen, että elimistö kertoo mikä sille on hyväksi - on myös oltava herkillä sitä kuuntelemaan.

Reiki polun näyttäjänä

Blogini oli pitkään "tauolla", koska minä olin etsimässä itseäni. Mieltymykseni luontoon ja sen tuotteisiin oli ja pysyi, ja vahvistui entisestään. Järjestelin kuluneen vuoden aikana itseäni, tunnustelin kuka olen, olin ja miksi olin.

Voinen esitellä itseni. Varoitan, että tämä tarina on pitkä.
Olen Pulputtaja, oman henkisen tieni kulkija. Elämässä enemmän tai vähemmän eksynyt, nurkkaan ajettu ja yksinäinen. Jo pienenä lapsena tunsin erilaisuutta. En ymmärtänyt miksi elin vanhempieni kanssa - he olivat minulle täysin vieraita. Lapsuuteni olin elämäni sivustaseuraaja. Olen sitä hetkittäin vieläkin.

Vuosia kasvoin sanoen "en ole mistään kotoisin". Ikävöin jotain, mitä en pystynyt käsittämään. Koin huonoa omatuntoa kokiessani vierautta omaan lapsuudenkotiini ja vanhempiini. Lapsena näin ja koin henkiolentoja, joiden kohtaaminen "ei ollut sopivaa". Minua pidettiin outona, kummajaisena. Opin sulkemaan asiat mielestäni, vaikenemaan. Lopulta halusin uskoa, ettei mitään ollut olemassa. Näin oli helpompi olla hyväksyttävissä.

Nuorena väitin olevani ateisti. Uskoin vain ja ainoastaan järjellä tuotettuun tietoon ja todellisuuteen. Filosofia kiehtoi minua, sillä se antoi mahdollisuuksia mahdottomalle. Tai ainakin se antoi mahdollisuuden pyöritellä asioita mielessä.

Elämän varrella törmäsin henkisen polun kulkijoihin. Lopulta niitä asettui lähipiiriini. Heidän kertoessa elämästään uskaltauduin ajattelemaan "no ehkä minäkin jotain...". Lopulta uskalsin sanoa kokemuksiani ääneen. En ole voinut sanoa uskovani henkisiin asioihin. Minulle se ei ole uskon asia, jos niitä kokee. Se on minun todellisuuttani. Jo lapsena koin erilaisten energioiden ja henkimaailman läsnäolon. Olen ollut selvänäköinen ja -kuuloinen. Kesti pitkään avata vaivalla suljetut kanavat. Myöntää, etten ehkä olekaan niin outo. Tai ehkä olen, mutta niin ovat monet muutkin.

Oma avautuminen alkoi noin 10 vuotta sitten. Sitä edeltävä sulkautuminen kesti varmasti yhtä kauan. Avautuessani sain ensimmäistä kertaa energiahoitoa. Silloisen tuttavaperheen ystävä välitti sitä minulle. En tiennyt mitä odottaa, vai odottaisinko mitään. Olin skeptinen, olen sitä terveellä tavalla vieläkin. "Ei tässä nyt mitään pahaa voi tapahtua, kai", ajattelin, ja heittäydyin pitkäkseni. Ensimmäinen saamani energiahoitoni oli vaikuttava. Tunsin kropassani keveyttä, aivan kuin olisin leijunut ilmassa. Lisäksi näin silmissäni niin kirkasta valoa, etten meinannut pystyä pitämään silmiäni kiinni. Näin "sieluni silmin" mielikuvaa autiomaasta, hiekasta ja auringosta. Yllättäen rintakehäni päälle laskeutui suuri, voimakas paino. Aivan kuin iso kivenjärkäle olisi vyörynyt oikealta suoraan rintakehäni päälle. En inahtanutkaan, enkä päästänyt mitään muutakaan viestiä. Hoitaja sanoi joitain, en muista enää tarkalleen alkua, mutta se oli jotain helpottavaa. Hän jatkoi: "ei tässä maailmassa tarvitse mitään pelätä". Ja hiljalleen järkäle siirtyi rintakehäni päältä vasemmalle ja tukala olotilani helpotti.
Hoidon jälkeen olin täysin pöllähtänyt, täynnä onnellisuutta ja hyvää oloa. Tuolloin ajattelin - ja osittain ääneen lausuin, että vaikka kokemus ei ollut järjellä selitettävissä (olinhan vielä joitakin aikoja sitten ollut täysi ateisti), se tuntui todella hyvältä ja tuon minä haluan oppia. Hoitajani sanoi: "sinä voit". Ajattelin, ettei tavallinen maan tallaaja tuohon kykene, minä varsinkaan.

Haluan heti tähän väliin todeta, että saamani kokemus on ollut poikkeuksellinen. En ole koskaan myöhemmin kokenut mitään yhtä vaikuttavaa, eikä monet muutkaan. Uskon, että oma henkinen lataukseni on ollut lapsena sen verran suuri - kuten myös nuoruusikäni kieltäminen, että muurien sortuessa ryminä on ollut melkoinen. Uskon eläneeni vuosia niin suuressa energiavajeessa, itseni ja todellisuuteni kieltäen, että olen saamassani hoidossa imenyt itseeni kaiken koron kanssa. Kivijärkäle rintani päällä olin minä itse, tukahduttaen.

Elin vuosia materian maailmassa. Raha hallitsi elämääni, sen hankkiminen, pinnalliset, ulkoiset tekijät. Elämäntapani olivat huonot. Keräsin itselleni meriittejä, jopa korotin itseäni jalustalle saavutuksieni kautta. Olihan niitä, kaiken laisia. En kuitenkaan voinut hyvin, koin edelleen erilaisuutta ja yksinäisyyttä. Ego hallitsi täysin elämääni. Voin henkisesti ja fyysisesti niin huonosti, etten osannut edes nukkua. Lopulta heräsin toteamaan "väsymys on halua yksinkertaistaa omaa elämää". Huomasin kuitenkin olevani riippuvainen väsymyksestä. Väsyneenä oma itsekritiikki vaimenee. Maailma näyttää paljon paremmalta. Omaitse näyttää paremmalta. Nukkuessani medikalisoinnin ansioista huomasin, kuinka eksynyt todella olin. En ollut enää elämässäni eksynyt, olin myös eksynyt itsestäni.

Monien sattumuksien ja tekijöiden summasta löysin tieni ensimmäiseen Reikihoitoon. Halusin apua pahaan unettomuuteni, mikä hetkittäin kesti totaaliunettomuutena jopa useita vuorokausia. Muistan miettineeni "syön vaikka pieniä kiviä, jos ne tähän auttavat". Mielessäni toki oli ensimmäisen energiahoitoni kokemus - on kuitenkin todettava, etten silloin saanut Reikihoitoa vaan energiahoitoa. En tällä hetkellä käytännössä tiedä, kuinka tuo erosi Reikihoidosta. Niin tai näin - kävin Reikihoidossa. En kokenut mitään niin suurta ja mullistavaa kuin kymmenen vuotta sitten olleessa energiahoidossa. Hoidon jälkeen kuitenkin nukuin huomattavasti paremmin. Positiivinen vaikutus jatkui monia kuukausia. Samoin mielenrauha. Koin vahvasti, että tämä on sitä mitä minä tarvitsen.

Aloitin oman Reiki polkuni vuonna 2009. Tuolloin kävin 1. kurssin. Pystyin hoitamaan itseäni sekä läheisiäni. Unettomuuteni on helpottanut huomattavasti. Enää se ei häiritse päivittäistä elämääni. Ennen täysin unettomia öitä tuli yksi tai kaksi viikossa ja "hyvin" nukutut yöunet niiden välillä kesti 2-4 tuntia. Nykyisin täysin unettomia öitä tulee yksi tai kaksi vuodessa. Muutoin "hyvin" nukutut yöuneni kestävät 6-8 tuntia. Ero on minulle merkittävä. En voi luvata että näin tapahtuisi Reikin avulla muille, mutta näin kävi minulle. Toki on myös todettava, ettei tämä muutos ole tapahtunut ainoastaan Reikihoidossa käymällä. Olen astunut myös henkiselle tielle, pohtimaan ja tutkimaan minun itseni olemusta sekä hyvinvointiani. Siten olen muuttanut, ollut myös pakotettu muuttamaan monia tekijöitä elämässäni. Käännekohdaksi kuitenkin selvästi näen Reikin tulon elämääni, tavalla tai toisella.

Nyt päästään siihen mistä aloitettiin. Blogini oli viime vuoden tauolla, sillä valmistuin Reiki Masteriksi vuoden 2012 lopulla. Oma polkuni mestariksi toi elämääni tauon. Jouduin miettimään kuka olen, mistä tulen ja miksi. Kävin mestarin polkua yli vuoden. Käyn sitä edelleen. Se on loputon polku, mikä pakottaa etsimään omaa itseä, miettimään valintoja ja pohtimaan, mitä todellisuudessa haluaa. Se on pakottanut asettamaan egon syrjään, pohtimaan uravalintoja ja elämänsä arvoja. Olen tyytyväinen, että valitsin henkisen polun herättäjäksi juuri Reikin polun. Loppu on ollut minusta itsestäni kiinni ja valitsemastani tiestä. Polku ei ole ollut helppo - päinvastoin. Ja sillä polulla ollaan edelleen.