Jokainen varmasti jollain tasolla tietää mitä ego tai egoistinen tarkoittaa. Mutta harva ihminen pysähtyy ja jää miettimään millainen oma ego on ja miten se ilmenee. Syytä olisi. Ihmiset ovat valtavan egoistisia. Oma henkinen polkuni on tuonut suurimmat haasteet juuri egon kanssa taisteluun. Kuten olen aiemmin kertonut, niin olen aikoinaan ollut todella egoistinen. Ego huusi mantraansa "lisää, lisää", eikä mikään riittänyt. Oli hankittava materiaa, saavutuksia, kilpailtava muiden kanssa ja yrittää olla oikeassa. Olen pari vuotta työstänyt egoani, välillä siinä onnistuen ja hetkittäin taas yllättyen. Varsin haastavaa hommaa! Väittäisin tätä ikuisuusprojektiksi.
Olen miettinyt tulisiko egosta hankkiutua eroon vai oppia elämään sen kanssa. Luulen, että egosta on mahdotonta päästä eroon - ja tuskin niin on tarkoituskaan, sen sijaan sitä on koulutettava ja opetettava olemaan. Ilman egoa emme olisi ihmisiä. Luulen, että ego liittyy meidän fyysiseen kehoomme. Se pitää meidät hengissä; pakottaa syömään, pakenemaan vihollisia ja uhkaavassa tilassa puolustautumaan. Uskon, ettei ego ja sielu koe yhteyttä. Sielu tulee alkulähteestä, on valon täyttämää. Ego taas on kiinni fyysisessä ruumiissamme eikä siten koe elämälle jatkuvuutta. Se pelkää kuolemaa. Voisiko kenties väittää, että ego elää pelossa? Ego kokee mielihyvää ja vahvistumista saadessaan komean ulkokuoren, lisää maallista omaisuutta ja meriittejä. Se kokee kateellisuutta ja katkeruutta, halua kilpailla. Se myös haluaa nähdä muiden tekemiset kilpailuna ja kokee suurta tarvetta vastata.
Jos ajattelemme, että ego elää pelossa; oman kuolemansa pelossa fyysisen elämän loputtua ja heikkenemisensä mikäli ei pidä ihmistä vallassaan, niin mitä se voi tarkoittaa ajatusmaailmamme suhteen? Jos ihmisen ajatusmaailman hallitsee ego, niin eikö se ole aika negatiivinen? Olen kokenut oman egoni pieneksi räyhänhengeksi. Se on kuin pieni otus, joka suureen ääneen haluaa ja vaatii lisää, aggressiivisesti kirkuen ja karjuen. Saavuttaessaan päämääränsä sen koko ei kasva, mutta se saa ympärilleen luotua taianomaisen tunteen - kuin huumeen, mikä saa ihmisen vakuuttuneeksi, että tätä on saatava lisää. Aina kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka eivätkään nosta minun ja egoni saavutuksia jalustalle. Herää tunne: "mikä tässä on vialla?". Eihän se käy järkeen. Niitäkin ihmisiä on, jotka katsovat ihmisen pohjimmaista itseään eikä egoa ja sen saavutuksia.
Tai sitten voi käydä niin kuin minulle. Kohosin saavutuksieni kanssa yhä korkeammalle. Egoni ja muut ihmiset kannattelivat minua niin korkealla, ettei näkynyt muuta kuin jalkapohjat. Pää pilvissä heräsin omaan olotilaani, huomasin eläväni itselleni valheellisesti. Koin olevani ihmisenä täysin paska, korkealla jalustallani. Pieni tarmoa puhiseva ego menetti maan jalkojensa alla ja rysähti alas. Minä siinä mukana. Kaaduin suoraan kasvoilleni, vedin omaa egoa ja myös itsekunnioitustani turpaan ja totesin olevani arvottomampi kuin moni muu ympärilläni. Egohan tästä suuttui. Kaikki vaivalla hankittu oli heitetty omatahtoisesti roskakoriin. Kuin rajuina vieroitusoireina egoni raivosi "nyt sinulla ei ole mitään, sinä et ole enää mitään!". Se oli ihan totta, minä olin VAIN minä. Suuri elämänmuutos, missä vaihtui työpiirit, ammatillinen minä sekä moni vapaa-ajan tuttavuuksista, teki olotilasta hyvin alastoman ja voimattoman.
Vaikka olen mättänyt omaa egoani turpaan, se ei minusta tee pyhimystä. Se on minun yksi voimakkaammista kipupisteistäni. Koen egoistisesta elämänvaiheestani suurta häpeää. Asiat mitkä eivät muille välttämättä merkitse mitään - tuskin edes muistavat niitä, aiheuttavat hetkittäin sisälläni suuria kiputiloja. "Se olin minä", "toimin tosiaan niin silloin". Omia tekemisiään on vaikea hyväksyä, antaa itselleen anteeksi ja päästää irti negatiivisesta tunnetilasta. On vaikea katsoa eteenpäin, kun omasta menneisyydestä tulee itselleen mörkö. Joku viisas filosofi on joskus sanonut kutakuinkin niin, ettei asiat tee elämästämme vaikeita vaan se miten suhteudumme niihin.
Kuitenkin, uskon ettei egosta pidä eikä voi päästä täysin eroon. Minä yritän kouluttaa itseäni ja egoani. Pyrin pääsemään irti tarpeesta voittaa, olla aina oikeassa, olla parempi kuin muut, saada lisää, määritellä itseäni saavutuksieni kautta. Siinä riittää puuhaa. Myös omasta maineesta irti päästäminen on oleellista. Jokainen ihminen muodostaa oman käsityksensä ja ajatusmaailmansa kautta mielipiteensä ihmisistä. Toki niihin voi omalla käytöksellään vaikuttaa, mutta jos ihmisen tapa ajatella on negatiivinen niin hän kyllä näkemyksensä muokkaa tapaisekseen. Minusta oleva maine en ole minä itse.
Lisäksi pyrin olemaan pahoittamatta mieltäni. Mielenpahoittaminen johtaa usein tarpeettomaan kierteeseen: vastaväittelyyn, riitelyyn ja jopa hyökkäykseen. Toki on tilanteita jolloin tunnetila on hyvä itselleen tunnustaa, esimerkiksi kohdatessaan epäoikeutettua käytöstä. Tuolloin lienee oleellista, miten tunnetilaansa käsittelee. Kostokierteeseen lähteminen on egon taistelua, kuten myös toisen mielen tietoisesti turhaan pahoittaminen. Tuolloin loppupelissä vain loukkaa itseään.
Egon suuntaan kallellaan olon sijasta olisi parempi nojailla sieluunsa päin. Sieluun nojaillessa tarve kilpailla poistuu, koska sielu tietää olevansa yhtä ja samaa energiaa kaiken kanssa. Se huokuu levollisuutta, puhtautta ja rakkautta. Tulemme kiitolliseksi siitä mitä meillä on, sen sijaan että harmittelisimme mitä meillä ei ole. Oravanpyörässä oleminen, jatkuva kilpajuoksu elämää vastaan loppuu tai ainakin lievenee. Uskallan myös väittää, että maailma hidastuu, koska enää ei ole kiire mihinkään. Meidän ei tarvitse todistaa muille - ei edes itselle, keitä me olemme vaan voimme keskittyä aitoon olemiseen, se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti