Mättäsin juuri suuhuni kuolemaa

... nimittäin juustosnackseja. Olin jo kaupassa ostaessani tietoinen, että pussi sisältää maissitärkkelystä, millä on aika hurja maine. Ja tätä tekstiä kirjoittaessa mätän edelleen sitä sontaa suuhuni.

Maissitärkkelyksen maine on hurja. Kuulostaa ehkä viattomalta, mutta sen synnystä on erilaisia lähteitä. Vaikea toki sanoa mikä nenäni edessä olevan pussin sisällön tarina on, mutta tässä on yksi tarina maissitärkkelyksen synnystä:

Olipa kerran maissi, joka päätettiin uhrata ihmisen ravinnoksi. Varsin monivaiheisessa prosessissa maissilta päätettiin vetää taju huolellisesti kankaalle. Oikean koostumuksen saamiseksi maissiin päätettiin sekoittaa maakaasusta, kloorista ja lipeästä tai suolahaposta valmistettua öljytuotetta, nimeltään propyleenioksidia. Kyseinen litku oli niin ärhäkkää, että sitä on käsiteltävä hyvin varoen - onhan sitä käytetty jopa rikkaruohomyrkkynä. Kyseinen myrkky reagoi voimakkaasti veden kanssa, muodostaen suolahappoa ja fosforin oksideja. Myrkky mätti maissia niin kovin turpaan, että maissin tärkkelysmolekyylit muuttui ja kloorautui. Saattoi jopa olla tarpeen valkaista maissiparka, etenkin jos sitä käytettiin elintarvikkeiden lisäaineena. Mikäs siihen parempi, kuin esimerkiksi rikkihappo.
Turpaan mätön jälkeen tuloksena on nestemäinen aine, josta tuli vielä poistaa valmistuksen jäämät. Aine suihkutettiin tankkeihin ja kuivattiin jauheeksi. Tämän jälkeen maissi oli kuollut ja inkarnoitunut uudelleen maissitärkkelyksenä. Tökötti oli valmiina kohti maailmaa.

Noh, vaikea tietysti sanoa mikä on minun naksujeni syntytarina. Eipä sillä tiedolla valmistaja juuri retostele. Jillian Michaels on joskus sanonut kutakuinkin näin "ihmisen tulisi syödä vain sellaista ruokaa mikä on kasvanut maasta tai sillä on äiti". Lienee selvää, ettei juustosnackseilla ole kumpaakaan ominaisuutta. Ei, vaikka siellä kuinka olisi maissia, perunaa ja rypsiöljyä. Kaiken kemikaalisirkuksen jälkeen jäljelle tuskin jää mitään alkuperäistä.

Taidan jättää nämä herkut ensi kerralla kaupan hyllylle.

Heijastus

Ihmisillä on erikoinen tapa syyttää omista murheistaan ja epäreilusta ympäristöstään muita. Omaa huonoa käytöstä selitetään toisten huonolla käytöksellä ja ympäristön epäreiluudella. Jos ympäristö tulee päälle, koetaan oikeudeksi hyökätä samalla voimalla. Huvittavin selitys on: "kyllä minä muuttuisin, jos sinä muutut ensin". Ikään kuin toisen kasvu ja muutos olisi oman kasvun edellytys. Mielestäni täyttä huuhaata. Jokainen on vastuussa omasta itsestään, omista energioistaan ja siitä miten niitä toteuttaa. Oma käytöksemme heijastuu ympäristöömme. "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan", kuuluu vanha viisaus. Minulle tämä kaikki edustaa heijastusta.

Käsitän heijastuksen lain yhdeksi universuminen laiksi. Ympärillä oleva maailma näyttää sen, mitä itse on ja miksi voi tulla. En mitenkään voi uskoa, että toistuvasti kiivastuva, aggressivinen tai muulla tavalla alistava tai hyökkäävä persoona voi olla henkisesti saavuttanut rauhan. Uskon, että energiat ilmentävät itseään hienommasta karkeampaan - tarkoittaen, että ulkoinen maailmamme on henkisen elämme heijastuma. Jos elämämme on täyttä kaaosta, jatkuvaa eripuraa ja kiivastumista, on turha syyttää peiliä. Tulisi katsoa omaa itseämme.

Varmasti jokainen on joskus tavannut henkilön, jonka seurassa on rauhallista ja hyvä olla. Tuo ihminen tekemättä mitään tuo meille olotilan, jossa haluaisimme pysyä ikuisesti. Jos ihminen saa ympäristöönsä niin hyvän olon, niin miltä mahtaakaan hänestä itsestään tuntua? Täysin samalta, mikäli heijastukseen on uskominen.

Jos omat energiamme ovat epätasapainossa, emme ole saavuttaneet kiitollisuutta ja koemme kaiken epätyydyttäväksi, näemme myös ympärillä olevan elämän sen kaltaisena. Erilaiset energiamme kulkevat  aurassamme. Auramme ja solar plexus -chakramme ottavat vastaan energiaa ympäristöstämme ja samalla välittävät omaa energiaamme ulospäin. Mikäli itsestämme ympäristöön suuntautuva energia on negatiivista, kriittistä, helposti "kiehahtavaa" ja aggressiivista, niin mitä voimme odottaa ympäristöltämme? Tuolloin oma energiamme hamuaa vastaavaa energiaa ympäristöönsä ja kiinnittää huomiota samankaltaisuuteen. Toisen henkilön negatiivisista energioista otetaan "lisäpotkua", kenties provosoidutaan yhdessä ja lopputuloksena on pahoinvointia lisäävä käytös. Lienee selvää, että tuollaisessa elämässä taivaltaminen on raskasta. Se on raskasta meille itsellemme ja kanssa kulkijoille.

Kun ihminen saavuttaa oman henkisen tiensä aikana rauhallisuuden, kiitollisuuden ja rakkauden tunteen, havannoi hän samoja asioita omasta ympäristöstään. Nämä energiat hakeutuvat toisten kaltaistensa lähelle. Arkisessa elämässä eteen tulevien ristiriitaisten tilanteiden edessä asioihin osaa suhtautua lempeämmin, ilman kiivastumista. Näin negatiivisten energioiden kierto katkeaa. Lienee selvää, että tuolloin on parempi olla.

Sen sijaan, että ihmiset ymmärtäisivät olevansa itse vastuussa oman elämänsä onnellisuudesta, he syyttävät yhteiskuntaa ja muita ihmisiä. Mielestäni onnellisuus on asenne. Toki hetkittäin vaikeasti tavoitettava. Ihmiset ovat jatkuvasti oman elämänsä risteyskohdassa, milloin on vapaus tehdä erilaisia valintoja. Kun työpaikalla tai muussa arkisessa tilanteessa tulee konflikti, jokainen meistä omaa valinnan vapauden kuinka tilanteeseen voi suhtautua. Itse uskon, ettei hankalat asiat ja tilanteet poistu elämästämme, kunnes opimme suhtautumaan niihin rakkaudella. Tulee ikään kuin kasvaa niiden yläpuolelle. Voimme jokaisessa tilanteessa valita kahden polun väliltä. Vaikeuksien, kieltämisen ja torjunnan polku on raskas tie. Antautuminen, rakkaus ja anteeksianto vaatii paljon tasapainoa ja ymmärrystä, mutta se on parhaaksi. Asiat eivät tee elämästämme vaikeita, vaan se, kuinka suhtaudumme niihin.

Tähän joku voisi todeta: "on vaikea olla onnellinen kun työnantaja on niin paska". Tai "on vaikea nauttia elämästä kun terveydenhuolto on perseestä". Ei ole olemassa maailmaa, missä kaikki asiat toimisivat jokaista ihmistä miellyttävällä tavalla. Kaikki me koemme jossain vaiheessa epämiellyttäviä yhteiskunnallisia tai sosiaalisia tilanteita, terveydestä puhumattakaan. Sen sijaan, että keskittymme tuijottamaan asioita jotka meiltä puuttuu tai ovat puuttellisia, meidän tulisi keskittyä siihen mitä meillä on. Suomalaisessa yhteiskunnassa ihmiset omaavat aika paljon. Pidämme arkisia asioita niin itsestäänselvyytenä, ettemme osaa tuntea kiitollisuutta. Lisäksi oma henkinen tilamme on sellainen, että tuijotamme vain puutteita. Meistä on tullut alati valittava ja epätyytyväinen kansa. Heijastamme ympärillemme tyytymättömyyttä, anteeksiantamattomuutta, kateutta ja aggressiivisuutta.

Heijastuksen laki on elementtinä todella viisas. Katsomalla omaa elämäämme voimme oppia paljon itsestämme. Meidän elämämme on sellaista kuin me itse olemme. Olemme vastuussa vain ja ainoastaan omasta itsestämme. Saavuttamalla henkisen tasapainon, rauhan ja rakkauden, heijastamme samoja elementtejä myös ympäristöömme. Parhaiten autamme omaa perhettämme, läheisiämme ja muita kanssaeläjiä kasvamalla oikeaan suuntaan. Jos vastaamme vihaan vihalla ja raivoon raivolla, ei henkistä kehitystä tapahdu. Yhteen törmäävät negatiiviset energiat vain kasvavat entisestään ja tahraavat omaa henkistä kehoamme. Tuosta jatkumosta on raskasta lähteä pois.

Olen itse pohdiskellut näinkin yksinkertaista asiaa monia vuosia. Asian ymmärtäminen ja tajuaminen ei liene vaikeaa, mikäli sen omakseen kokee. Sen sijaan omista negatiivisista piirteistä on haastavaa kasvaa ulos. Tiukan tilanteen tullessa saatamme sisällämme kiehahtaa, mutta emme näytä sitä ulospäin. Askel se on sekin, mutta ei parhain lopputulos. Sen sijaan sisäisestä kiehahtamisesta pois kasvaminen on haastavaa. Itse alan hiljalleen tavoittaa tätä olotilaa. Tie on ollut haastava, sillä olen joitakin vuosia sitten kiihtynyt nollasta sataan nanosekunnissa. Olen ollut todella impulsiivinen. En voi väittää, etteikö negatiiviset energiat herättäisi minussa edelleen tuntemuksia. Rekisteröin ne kyllä, mutta pyrin sisäisesti reagoimaan niihin lempeydellä ja anteeksiannolla. Loppupelissä kyse on vain uudelleen opeteltavista käyttäytymismalleista. Antautuminen, rakkaus ja anteeksianto.

Läsnä tässä hetkessä

Olen päättänyt kaiken taivaallisen hörhellyksen sijasta - tai voi sanoa myös että sen lisäksi, kehittyä  olemaan läsnä tässä hetkessä. Uskon, että siitä henkisyydessä on itse asiassa lopulta kyse. Läsnä oleminen on yllättävän haastavaa. Mielessä pyörii ja kiertää ajatuksia, mitkä liittyvät menneeseen, tähän ja tulevaan. Sen sijaan, että ajatuksissani harhailen ympäriinsä, niin että koko läsnäolo tuntuu enemmän tai vähemmän sumentuneelta, on hyvä työskennellä oikean keskittymisen eteen.

Voidakseni olla aidosti läsnä tähän hetkeen, keksittyneenä olemassa olooni, olla tilassa "minä olen", olen aloittanut fyysisen harjoittelun. Ihan perinteistä sykettä nostattavaa liikuntaa. Samalla kun elimistö saa paljon tarvitsemaansa liikuntaa, keho puhdistuu ja virkistyy, oma yhteys kroppaan vahvistuu. On hyvä tulla tietoiseksi oman elimistönsä lihaksista ja nivelistä. Fyysisen liikunnan lisäksi olen monipuolistanut meditaatioharjoituksiani. Ennen harjoitin mm. Reikin kautta tulleita meditaatioharjoituksia. Nyt olen löytänyt itselleni zen-buddhalaisia harjoituskeinoja. Monella on käsitys, että zeniä, tarkemmin zazenia harjoitellessa tulee tyhjentää mieli ajatuksista. Se on harhaanjohtajaa, sillä ainoastaan tajuton ihminen voi olla ajattelematta ja aistimatta yhtikäs mitään. Sen sijaan tarkoituksena on keskittyä harjoitukseen. Tyhjäpäisen istumisen sijaan keskitytään luonnollisen hengityksen laskemiseen, pitäen sekä mieli että kroppa keskittyneenä. Yllättävän haastavaa! Netistä löytyi loistava opas, millä pääsee harjoittelun alkuun.
Itse huomaan nopeasti ryhdiltäni "lysähtäväni". Elimistö ei pysy hereillä, jonka jälkeen nopeasti huomaa pääkopaltansakin haaveilevansa. Olen tämän harjoitteluni kanssa vasta lähtökuopissa, mutta en lainkaan ihmettele miksi ihmisillä menee tämän tyyppisten meditaatioiden harjoittamiseen ja oppimiseen koko elämä. Olen monet kerrat onnistunut harjoituksessa pitkän aikaa, kunnes huomaan ajattelevani "tämähän on mennyt pitkän aikaa mukavasti".  Jos en aiemmin, niin viimeistään siinä kohtaa huomaan epäonnistuvani ja joudun aloittamaan alusta.

Elän itseni kanssa siinä luulossa, että länsimainen hoito- ja lääketiede keskittyy liiaksi ilmenevien oireiden ja sairauksien hoitoon. Toki työtä tehdään myös ennaltaehkäisevästi, mutta harva nyky-yhteiskunnan oravanpyörässä ehtii keskittymään itseensä ja siihen mitä oma mieli ja keho sanoo. Kun mietin oman elämäni nukkumisvaikeuksia ja uupumusta, mitkä oireilivat myös voimakkaasti fyysisesti, oli itseni siihen pisteeseen ajaminen täysin läsnäolon puutetta. Elimistö ja mieli kyllä yritti kertoa mikä on hyväksi, mutta arkinen rytmi ja oman mielen keskittyminen ei sallinut kuulla sitä. Uskon, että monissa muissakin sairauksissa ja oireissa elimistö yrittää kertoa meille mikä on hyväksi, mutta joko emme välitä tai emme kuuntele. Harva huonoilla elintavoilla oleva ihminen voi aidosti sanoa, etteikö hän olisi huomannut tai tiennyt elintapojen olleen haitaksi. Itsensä kuuleminen unohtuu, epäterveelliset elintavat tuottavat nautintoa (egolle) ja (ego) sallii itselleen aina vaan hetken laiskotella. Fyysinen ja henkinen yhteys siten katoaa ja ollaan tuuliajolla.
En kuitenkaan kuvittele, että fyysisillä ja meditatiivisilla harjoituksilla olisi kaikki sairaudet poistettavissa. Elimistöissämme on "valuvirheitä", solut ikääntyvät ja uudelleen rakentuessaan muuttuu, jolloin vuosien kuluessa ei voi kolotuksilta ja sairauksilta välttyä, poikkeuksiakin toki on. Annetaan anteeksi tälle luonnolliselle ikääntymisen prosessille - eihän mikään tässä maailmassa ole ikuista ja muuttumatonta. Voimme kuitenkin olla turhaan provosoimatta tätä prosessia, kuunnella niitä elimistön ja itsemme antamia viestejä ja joko lisätä tai poistaa elämästämme toivottuja asioita. Uskon, että silloin on kyse läsnäolosta juuri sillä hetkellä. Ja onhan tällä toki paljon merkitystä sosiaaliseen kanssa käymiseen ja lähellämme eläviin ihmisiin.

Tästä aiheesta voisi varmasti jatkaa ikuisuuteen - jatketaan harjoituksia.

Irti egoismista

Jokainen varmasti jollain tasolla tietää mitä ego tai egoistinen tarkoittaa. Mutta harva ihminen pysähtyy ja jää miettimään millainen oma ego on ja miten se ilmenee. Syytä olisi. Ihmiset ovat valtavan egoistisia. Oma henkinen polkuni on tuonut suurimmat haasteet juuri egon kanssa taisteluun. Kuten olen aiemmin kertonut, niin olen aikoinaan ollut todella egoistinen. Ego huusi mantraansa "lisää, lisää", eikä mikään riittänyt. Oli hankittava materiaa, saavutuksia, kilpailtava muiden kanssa ja yrittää olla oikeassa. Olen pari vuotta työstänyt egoani, välillä siinä onnistuen ja hetkittäin taas yllättyen. Varsin haastavaa hommaa! Väittäisin tätä ikuisuusprojektiksi.

Olen miettinyt tulisiko egosta hankkiutua eroon vai oppia elämään sen kanssa. Luulen, että egosta on mahdotonta päästä eroon - ja tuskin niin on tarkoituskaan, sen sijaan sitä on koulutettava ja opetettava olemaan. Ilman egoa emme olisi ihmisiä. Luulen, että ego liittyy meidän fyysiseen kehoomme. Se pitää meidät hengissä; pakottaa syömään, pakenemaan vihollisia ja uhkaavassa tilassa puolustautumaan. Uskon, ettei ego ja sielu koe yhteyttä. Sielu tulee alkulähteestä, on valon täyttämää. Ego taas on kiinni fyysisessä ruumiissamme eikä siten koe elämälle jatkuvuutta. Se pelkää kuolemaa. Voisiko kenties väittää, että ego elää pelossa? Ego kokee mielihyvää ja vahvistumista saadessaan komean ulkokuoren, lisää maallista omaisuutta ja meriittejä. Se kokee kateellisuutta ja katkeruutta, halua kilpailla. Se myös haluaa nähdä muiden tekemiset kilpailuna ja kokee suurta tarvetta vastata.

Jos ajattelemme, että ego elää pelossa; oman kuolemansa pelossa fyysisen elämän loputtua ja heikkenemisensä mikäli ei pidä ihmistä vallassaan, niin mitä se voi tarkoittaa ajatusmaailmamme suhteen? Jos ihmisen ajatusmaailman hallitsee ego, niin eikö se ole aika negatiivinen? Olen kokenut oman egoni pieneksi räyhänhengeksi. Se on kuin pieni otus, joka suureen ääneen haluaa ja vaatii lisää, aggressiivisesti kirkuen ja karjuen. Saavuttaessaan päämääränsä sen koko ei kasva, mutta se saa ympärilleen luotua taianomaisen tunteen - kuin huumeen, mikä saa ihmisen vakuuttuneeksi, että tätä on saatava lisää. Aina kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka eivätkään nosta minun ja egoni saavutuksia jalustalle. Herää tunne: "mikä tässä on vialla?". Eihän se käy järkeen. Niitäkin ihmisiä on, jotka katsovat ihmisen pohjimmaista itseään eikä egoa ja sen saavutuksia.
Tai sitten voi käydä niin kuin minulle. Kohosin saavutuksieni kanssa yhä korkeammalle. Egoni ja muut ihmiset kannattelivat minua niin korkealla, ettei näkynyt muuta kuin jalkapohjat. Pää pilvissä heräsin omaan olotilaani, huomasin eläväni itselleni valheellisesti. Koin olevani ihmisenä täysin paska, korkealla jalustallani. Pieni tarmoa puhiseva ego menetti maan jalkojensa alla ja rysähti alas. Minä siinä mukana. Kaaduin suoraan kasvoilleni, vedin omaa egoa ja myös itsekunnioitustani turpaan ja totesin olevani arvottomampi kuin moni muu ympärilläni. Egohan tästä suuttui. Kaikki vaivalla hankittu oli heitetty omatahtoisesti roskakoriin. Kuin rajuina vieroitusoireina egoni raivosi "nyt sinulla ei ole mitään, sinä et ole enää mitään!". Se oli ihan totta, minä olin VAIN minä. Suuri elämänmuutos, missä vaihtui työpiirit, ammatillinen minä sekä moni vapaa-ajan tuttavuuksista, teki olotilasta hyvin alastoman ja voimattoman.

Vaikka olen mättänyt omaa egoani turpaan, se ei minusta tee pyhimystä. Se on minun yksi voimakkaammista kipupisteistäni. Koen egoistisesta elämänvaiheestani suurta häpeää. Asiat mitkä eivät muille välttämättä merkitse mitään - tuskin edes muistavat niitä, aiheuttavat hetkittäin sisälläni suuria kiputiloja. "Se olin minä", "toimin tosiaan niin silloin". Omia tekemisiään on vaikea hyväksyä, antaa itselleen anteeksi ja päästää irti negatiivisesta tunnetilasta. On vaikea katsoa eteenpäin, kun omasta menneisyydestä tulee itselleen mörkö. Joku viisas filosofi on joskus sanonut kutakuinkin niin, ettei asiat tee elämästämme vaikeita vaan se miten suhteudumme niihin.

Kuitenkin, uskon ettei egosta pidä eikä voi päästä täysin eroon. Minä yritän kouluttaa itseäni ja egoani. Pyrin pääsemään irti tarpeesta voittaa, olla aina oikeassa, olla parempi kuin muut, saada lisää, määritellä itseäni saavutuksieni kautta. Siinä riittää puuhaa. Myös omasta maineesta irti päästäminen on oleellista. Jokainen ihminen muodostaa oman käsityksensä ja ajatusmaailmansa kautta mielipiteensä ihmisistä. Toki niihin voi omalla käytöksellään vaikuttaa, mutta jos ihmisen tapa ajatella on negatiivinen niin hän kyllä näkemyksensä muokkaa tapaisekseen. Minusta oleva maine en ole minä itse.
Lisäksi pyrin olemaan pahoittamatta mieltäni. Mielenpahoittaminen johtaa usein tarpeettomaan kierteeseen: vastaväittelyyn, riitelyyn ja jopa hyökkäykseen. Toki on tilanteita jolloin tunnetila on hyvä itselleen tunnustaa, esimerkiksi kohdatessaan epäoikeutettua käytöstä. Tuolloin lienee oleellista, miten tunnetilaansa käsittelee. Kostokierteeseen lähteminen on egon taistelua, kuten myös toisen mielen tietoisesti turhaan pahoittaminen. Tuolloin loppupelissä vain loukkaa itseään.

Egon suuntaan kallellaan olon sijasta olisi parempi nojailla sieluunsa päin. Sieluun nojaillessa tarve kilpailla poistuu, koska sielu tietää olevansa yhtä ja samaa energiaa kaiken kanssa. Se huokuu levollisuutta, puhtautta ja rakkautta. Tulemme kiitolliseksi siitä mitä meillä on, sen sijaan että harmittelisimme mitä meillä ei ole. Oravanpyörässä oleminen, jatkuva kilpajuoksu elämää vastaan loppuu tai ainakin lievenee. Uskallan myös väittää, että maailma hidastuu, koska enää ei ole kiire mihinkään. Meidän ei tarvitse todistaa muille - ei edes itselle, keitä me olemme vaan voimme keskittyä aitoon olemiseen, se riittää.